Törmäsin taas vaihteeksi käsitykseen, että vaikeudet ja ikävät asiat ovat objektiivisesti mitattavissa, ilmeisesti jonkinlaisella kiinteällä mitta-asteikolla (Läheisen kuolema – 100 pistettä, amputoitu raaja – 70 pistettä, krooninen sairaus – 50 pistettä, hammassärky 0,5 pistettä jne.) Siitä voi sitten kätevästi katsoa, kenellä on kurjinta ja kenellä on siksi oikeus olla negatiivinen ja kenellä ei.
Allekirjoittanut sai nettitutulta Facebookissa niskaansa ämpärillisen sitä ihteään, koska on niin negatiivinen eikä tee mitään muuta kuin valittaa, vaikka elää helppoa elämää. Ämpärillisen lahjoittajalla taas on itsellään “oikeasti vaikeaa”, ja silti hän yrittää parhaansa mukaan olla positiivinen. Minusta se on hieno ominaisuus ihmisessä: että vaikka on vaikeaa, yrittää olla positiivinen. Se on taito, jonka itsekin toivoisin osaavani paljon paremmin.
Mutta.
Ensinnäkin: minusta on lähtökohtaisesti huono ratkaisu olettaa tietävänsä pelkän nettituttavuuden perusteella toisen elämästä niin paljon, että on varaa arvostella ja haukkua itsekeskeiseksi valittajaksi. Kyseessä kun oli ihminen, jota en ole koskaan edes tavannut ja joka siis arvioi elämääni pelkän Facebookin perusteella – Facebookin, jota häpeäkseni tunnustan käyttäväni ihan liikaa varaventtiilinä.
Toisekseen: minulla ei olisi kanttia koskaan mennä sanomaan toiselle, että “Sulla on noin helppoa ja silti valitat, vaikka mulla on näin vaikeaa, enkä minä valita!” Jokaisella kun on ihan oma asteikkonsa sille, miten pahalta tuntuu. Jokainen arvioi tilannetta omasta viitekehyksestään ja oman jaksamisensa perusteella. Naapurin Reiskalla on vain toinen jalka, ja silti Reiska jaksaa olla iloinen, kun taas Maija – paska tyyppi – kehtaa olla allapäin vain koska ei ole löytänyt töitä. Niinkö?
Ei, ainakaan minusta.
Minut siis arvioitiin ehkä elämäni väsyttävimmän vuoden perusteella turhannillittäjäksi, joka helposta elämästään huolimatta vain ruikuttaa. Ja pelattiinpa se jokaisen äidin niin kovasti rakastama “itsepä olet halunnut hankkia lapsia” -korttikin, jolla lapseton ihminen läimäisee väsynyttä pienten lasten äitiä antaen melkeinpä ymmärtää, että mahdatko edes rakastaa lapsiasi, kun kehtaat valittaa. Jos puolustaudut sanomalla, että lapseton ihminen ei voi tietää, miten raskasta äitiys voi ajoittain olla, saat vastaukseksi jotakin sen kaltaista kuin “No on mulla kavereita / sisko / kumminkaima, joilla on lapsia, joten kyllä mä tiedän”.
Sori, mutta ainakaan tämän äidin mielestä et tiedä. Jos et ole itse ensin kärsinyt mahdollisia raskausvaivoja, ehkä pelännyt lapsesi syntyvän keskosena, kanniskellut isoa vatsaa selkä ja lonkat särkien, hankkinut joko repeämiä ja peräpukamia sekä helvetillisen kipeää alapäätä synnytyspöydällä tai kivuliasta sektiohaavaa leikkauspöydällä sitä lasta synnyttäessäsi, et tiedä. Jos et ole valvonut öitä ja imenyt letkulla räkää flunssaisena itkevän vauvan nenästä, kantanut huolta keltaisuudesta, herännyt imettämään tai muuten syöttämään lastasi monta kertaa yössä ilman että moneen kuukauteen saat nukkua enempää kuin ehkä kolme tuntia putkeen, et tiedä. Jos et ole pitänyt sylissäsi kirkuvaa, potkivaa ja käsivartesi mustelmille purevaa uhmaikäistä estääksesi tätä satuttamasta itseään tai muita, et tiedä.
Kyllä, minä olen itse toivonut lapsiani, ja olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulle on suotu kaksi upeaa, tervettä lasta. En kuitenkaan näe, miksi se veisi minulta oikeuden olla uupunut, jos en kuukausiin ole saanut nukkua yhtään kertaa kunnolla – minulle tällä hetkellä hyvä yö on yö, jona saan nukkua edes kolme tuntia yhteen menoon. Miksi minulla ei saisi olla paha olo, kun olen yksin, väsynyt ja yritän taltuttaa taaperon viidettä raivaria saman päivän aikana? Siksikö, että jollakulla toisella on syöpä, tai työtön puoliso, tai siksikö, että Afrikassa on nälänhätää?
Anteeksi, mutta minä en ymmärrä.
Kas kun minulle ei tulisi mieleenikään sanoa uupumustaan valittavalle kaverille, että “Kehtaatkin valittaa, vaikka sulla on noin helppoa – sullahan on vain yksi lapsi!” Sillä kaverilla kun on omat voimavaransa, minulla omani, eikä niitä voi mitata millään mittarilla. Miksi sitä on joidenkin niin vaikea ymmärtää?
Mutta älkää käsittäkö väärin: kyllä minä olen myös hirmuisen, käsittämättömän, valtaisan onnellinen, vaikka uupunut olenkin. Rakastan lapsiani ja miestäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja perheeni vuoksi tekisin ihan mitä tahansa. Onni on usein jotain niinkin yksinkertaista kuin matolla vieressä pötköttävä naurava taapero, jolla on kuivunutta perunamuusia naamassa, tai vauva, joka riemastuu näkemisestäsi niin kovasti, että koko pieni naama leviää hymyyn ja kaikki raajat alkavat sätkytellä innokkaasti.
Silti: jos olet ystäväni, tai edes Facebook-kaverini, ole kiltti äläkä sanele minulle oman elämäsi perusteella, milloin minulla saa olla uupunut olo tai paha mieli. Älä kyseenalaista rakkauttani lapsiani kohtaan äläkä kiitollisuuttani onnestani.
***
Kuvailemani ryöpytyksen saatuani siivosin Facebookissa ystävälistaani aika raskaalla kädellä, sillä minä en enää halua jakaa elämääni väärien ihmisten kanssa. En myöskään enää hyväksy ystäväpyyntöjä, jotka tulevat minulle esimerkiksi Helmetin foorumilaisilta, jos en kyseisestä henkilöstä tiedä edes foorumin käyttäjätunnusta. Toivottavasti ymmärrätte.
Ja P.S: Minä kahlasin sitten lopulta läpi monen kuukauden Facebook-statukseni nähdäkseni, olenko tosiaan vain valittanut. En, en ole. Olen valittanut uupumustani, mutta myös iloinnut perheestäni, ystävistäni ja kaikista pienistä kivoista sattumuksista. Sääli, ettei tuo nyt ex-kaveri sitä huomannut.
