Allekirjoittanut mietti ärsyyntyneenä kahtakin juttua eilen ostoksilla kierrellessään.

1) Minkä hemmetin takia jäätelöissä on pakko olla suklaata, oli maku sitten mikä hyvänsä? “Oi, Vanhan ajan karamelli, tää on varmasti hyvä. Ai. ‘Suklaan makuista kuorrutetta’. Enpä siis otakaan tätä.”

Seuraava jäätelö: “Ooh, mansikka-vanilja, tässä nyt ei ainakaan varmasti ole suklaata! Jaa… kas, suklaavuorattu vohveli. Enpä otakaan tätä.”

Kävin läpi noin tusinan jäätelöitä, jotka päällepäin vaikuttivat siltä, että niissä ei olisi mitään suklaista, ja kaikissa oli kuitenkin kaakaojauhetta. Wtf? Voitaisko sopia, että mansikka-vanilja on oikeasti mansikka-vaniljaa eikä mansikka-vanilja-piilosuklaata ja toffee on oikeasti toffeeta eikä toffee-piilosuklaata? Jooko?

2) Rintaliivit. Jos suunnittelija on osannut laatia imetysrintaliivit, joihin mahtuisi jopa E-kuppikoon rinta, niin miten hemmetissä se tyyppi ei ole tullut ajatelleeksi, että sen kokoinen rinta PAINAA, vaan on tyynesti suunnitellut liiveihin sentin levyiset olkaimet, jotka kaivavat hartioihin kirkuvanpunaiset hiertymät alle aikayksikön?

Kysyn vaan.

Blogiparka on päässyt pahasti ruovittumaan. Yrityksessäni olla tekemättä tästä mammablogia taidan saada koko blogin hengiltä. On vain niin pahuksen vaikeaa yrittää (tai edes muistaa yrittää) keksiä kirjoitettavaa jostakin muusta kuin elämästä vauvan kanssa, kun se vauva täyttää viikon jokaisen vuorokauden jokaisen tunnin. Tai ainakin melkein.

Mutta noinniinkun jotain sanoakseni voisin todeta, että olen kokeeksi katsonut tähän mennessä näytetyt jaksot Ihmebantusta. Yritin myös aiemmin katsoa siipan kanssa Jugi Styleä, joka suhteellisen hauskasta ensimmäisestä jaksosta huolimatta osoittautui säälittävän huonoksi. Ihmebantu vaikuttaa selkeästi tasokkaammalta viihdeohjelmalta, ja edellisen jakson “Mikä tää on?” “Se on mun rippipaska.” -keskustelu sai minut melkein pissimään housuun naurusta.

Mutta.

Miten voi suhteellisen laadukas ja ilmeisen hyvin kirjoitettu sarja sortua aliarvioimaan katsojiensa älykkyyttä niin käsittämättömällä tavalla, että luulee jonkun normaaliälyisen nauravan typeriä rivouksia sönköttävälle Kari Hietalahdelle? Korvanappi-sketsi oli suoraan sanottuna kiusallista katsottavaa ja sai ainakin minut tuntemaan todella massiivista myötähäpeää, eikä millään tavalla hauskaa sellaista, toisin kuin moni hyvä komediasarja.

Tämä on niitä päiviä, kun sydän tuntuu selittämättömällä tavalla raskaalta. Aidalla istuva mustarastas laulaa kauniisti, mutta sekin kuulostaa jotenkin surumieliseltä. Kevään ensimmäiset voikukat saavat osakseen katseen, mutta eivät hymyä.

Väsymystä? Luultavasti.
Yksinäisyyttä? Sitäkin.
Maanantai? Jep.

Leikkauksen vuoksi en saa nostella vauvaa, joten Jannea tarvitaan avuksi vähän väliä. Yöllä Joksun herätessä kitisemään aloin töniä Jannea hereille.

Minä: hei, Joksu kitisee, haetko sen syömään?
Janne: (avaa silmät) mmhmm. (nukahtaa)
Minä: (tönin vähän kovempaa ja korotan ääntäni) hei, haetko Joksun syömään?
Janne: (avaa silmät hätkähtäen) joo, okei (nukahtaa)
Minä: Ei oo todellista! MEE NYT HAKEEN TOI POIKA!

Syötettyäni Joukan herätin Jannen uudestaan, ja tarvittiin vain kaksi yritystä, että mies sai vietyä pojan takaisin nukkumaan. Kolme tuntia myöhemmin, aamulla seitsemältä, oli seuraavan syötön aika. Tönin taas Jannen hereille.

Minä: Haetko Joksun?
Janne: (hätkähtää hereille ja näyttää säikähtäneeltä) Mihin se on hävinnyt???
Minä: (silmien pyörittelyä) No se on tuolla vaunuissa mihin veit sen yöllä nukkumaan!
Janne: Veinkö minä sen yöllä nukkumaan?

Tämän takia naiset ovat niitä, joilla on tissit…

Hyvä sappirakkoni,

emme enää pitkään aikaan olleet ystäviä, mutta haluan sinun tietävän, että en kanna kaunaa. Olen kuitenkin yleisesti ottaen sangen kiintynyt sisäelimiini ja siksi kiitän sinuakin palveluksistasi, joiden taso tosin romahti marraskuussa.

Minun on kuitenkin myönnettävä, että nyt, nautittuani kaksi palaa australialaista luomusuklaata - ensimmäiset suklaani yli kuukauteen - neljä leikkausreikää vatsassani, olen helpottunut siitä, että tiemme ovat eronneet.

Toivottelen sinulle mukavia hetkiä Jorvin patologin pöydällä.

Ystävällisin terveisin
entinen omistajasi Outi

Viime yönä oli totisesti mielenterveys koetuksella. Pikku-ukko ei suostunut rauhoittumaan oikein mihinkään, vaan vietti merkittävän osan yöstään syöden, ähkien, potkien ja huitoen. Ja koska syönnin jälkeen ei millään suostuttu röyhtäisemään, kiemurreltiin hieman myöhemmin sitten myös vatsavaivojen vuoksi.

Mutta ei siinä kaikki.

Pahempaa oli se, että koko hemmetin yön päässäni soi sama lyhyt laulunpätkä. Uudestaan ja uudestaan Rauno Repomies hoilotti “Vaarilla on saari, se vaarin saari on. Martti Ahtisaari sai Nobel-palkinnon. Ai, ai vaareja, joita ei Nobel-palkita… ” jne.

Aamuviideltä teki jo mieli hakata päätä seinään.

Olisi hankalaa, jos pitäisi kovasti limsasta, mutta olosuhteiden pakosta ei voisi nauttia mitään, mikä sisältää sitrusta tai omenaa, eikä mieli tekisi kolajuomaa.

Olisi meinaan melko vähissä vaihtoehdot kaupan limsahyllyllä.

Erilaisia sitrushedelmälimsoja on käsittämätön määrä: appelsiinia, mandariinia, greippiä, sitruunaa. Jopa ananas-Fantassa on sitruunatiivistettä. Mountain Dewkin on määritelty sitrussekoitusjuomaksi.

Fanta Metsämarja on omenaton ja sitrushedelmätön, samoin Hartwallin vadelmalimsa, mutta kumpaakaan ei senkertaisesta kaupasta löytynyt.

Vaan lopulta tärppäsi. Löytyi limsa, jossa ei ole sitrushedelmiä missään muodossa, saati sitten omenaa.

Hartwallin omenalimsa.
Melko noloa.

“Minusta ei ainakaan tule yhtä niistä kulahtaneissa verkkareissa kulkevista kotiäideistä, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin vauva.”

Tuohon ajatukseen ja asenteeseen olen törmännyt niin netin syövereissä kuin naistenlehtien mielipidekirjoituksissakin. Äitiyteen tuntuu liittyvän ihan tolkuton määrä asioita, joista saa riidan aikaiseksi. Nopeasti työelämään siirtyviä äitejä paheksutaan, kotona monta vuotta lasten kanssa viihtyviä äitejä säälitellään, taaperoikäistä imettävää oudoksutaan, korviketta syöttävää kritisoidaan ja niin edelleen.

Minä tunnustan ihan auliisti, että minun elämääni ei mahdu tällä hetkellä mitään muuta kuin vauva ja sen isä. Ylläni tosin ei ole kulahtaneet verkkarit vaan hieman kulahtaneet farkut. Puklilta haisevan paidan sijasta minulla on (ainakin tällä hetkellä) sangen siistissä kunnossa oleva villatakki.

Mutta kuitenkin.

Vauva on jo kahden kuukauden ajan täyttänyt oikeastaan jokaisen vuorokauteni melkein jokaisen tunnin, lukuunottamatta joitakin kertoja, kun poika on ollut vähän aikaa yksin isänsä hoivissa, että äiti saa toimitettua välttämättömimpiä asioitaan. Elämäni pyörii täysin alle 60-senttisen pikkumiehen ympärillä, enkä osaa pahoitella asiaa.

Mietinkin, miksi minun elämääni (tai kenen tahansa tuoreen äidin) ylipäänsä pitäisi mahtua tällä hetkellä jotain muutakin kuin vauva ja perhe. Pieni poikani on vielä täysin avuton ja riippuvainen vanhemmistaan - hän ei voi odottaa, muu elämä rientoineen voi. Äidin omille jutuille voi (yrittää…) nipistää aikaa sitten, kun pikkuinen on hieman kasvanut.

Elämäntilanteessa, jossa kiireetön suihku on ylellisyys ja yli neljän tunnin yhtenäisistä yöunista voi vain haaveilla, en ole oikeastaan ehtinyt edes ajatella entisiä harrastuksiani. Hölkätä ei kai vielä edes saisi, korutarvikkeisiin ja askartelujuttuihin en ole koskenutkaan Joksun syntymän jälkeen, ja aniharvoin edes saan aikaiseksi käynnistää “pääkonettani” - hoidan sen sijaan nettisurffailuni ja sähköpostini kannettavalla olohuoneessa.

Vaikka yön pimeinä tunteina joskus suunnittelenkin pistäväni pojan myyntiin huuto.netiin, tiedän, että juuri nyt elämän kuuluukin olla tällaista. Äitiys on elämäni rankinta työtä, jossa työsuhde-edut ovat olemattomat, rahallinen korvaus säälittävä ja työajat epäinhimilliset, mutta kuitenkaan en osaa juuri nyt kuvitellakaan antoisampaa työpaikkaa.

Kun toimme vauvan sairaalasta kotiin, se nukkui kiltisti omassa sängyssään syöttöjen välit.

Kului vähän aikaa, ja oma sänky alkoi aiheuttaa kitinää. Päädyimme ottamaan pojan viereemme sänkyyn syöttöjen helpottamiseksi. Syötön jälkeen poika nostettiin omaan sänkyyn - tai ainakin yritettiin.

Kului taas vähän aikaa, eikä poika suostunut yöllä enää nukkumaan omassa sängyssään, vaan piti saada olla äidin (ja tissin lähellä).

Kului vähän lisää aikaa, ja poika tottui siihen, että illalla nukahdetaan tissille, samoin kuin yösyöttöjen jälkeen.

Kului vielä vähän lisää aikaa, ja poika lakkasi nukahtamasta edes tissille. Viime yönä ainoa tapa saada pienokainen nukkumaan oli istua puoli-istuvassa asennossa olohuoneen sohvalla vauva vatsallaan äidin rintakehän päällä.

Tätä menoa lapsemme luultavasti suostuu kuukauden päästä nukkumaan ainoastaan Himalajalla elävän vuohen villasta kudotun peitteen alla harvinaisista Kalaharissa kasvavista pensaista punotussa korissa, jota minä tasapainottelen jalkojeni päällä samalla kun seison käsilläni saunan ovea vasten.

Myöhään eilen illalla syötin vauvaa sängyssä. Janne katseli meitä pojan toiselta puolelta ja huokasi:

“Näin me vähän kerrallaan ajaudutaan erilleen. Ensin loppuu alasti nukkuminen*, sen jälkeen meillä on kohta jo erilliset peitot**. Pian me nukutaan eri sängyissä ja sitten eri huoneissa. Ja ennen kuin huomaatkaan, me asutaan valtavan kartanon eri siivissä ja keskustellaan lähettämällä pieniä paperilappuja toisillemme palveluskunnan välityksellä. Illalliset syödään istuen pitkän pöydän vastakkaisissa päädyissä samalla rakastajillemme tekstaillen..”

—
* Maidon erityksen vuoksi oli pakko ensin alkaa käyttämään öisin rintaliivejä, nykyään on nukuttava pyjamassa, kun jatkuva väsymys ja katkonaiset unet saavat meikäläisen palelemaan öisin.
** Piti ottaa käyttöön erilliset täkit, jotta vauvaparka ei vahingossa päätyisi päälakeaan myöten tuplatäkin alle silloin, kun syötän häntä välissämme…